humanwarrior.blogg.se

Jodlaaja vs. Wannabe Maratoonari

Ammattimaisen filologin toimeni ohella olen sinnikkäästi jatkanut amatöörikilpahiihtäjän ja -juoksijan aktiviteettejani. Näin olen toiminut huolimatta siitä, ettei minulla viimeksi mainituille pyrkimyksille ole oikeastaan edellisenä ja kuluvana vuonna ollut aikaa. Sen verran kovaa on nimittäin väitöskirjan kirjoittamisen viimeinen vaihe nyt painanut päälle. Istuttuani koneen ääressä lähes taukoamatta koko kesän, päätin alkusyksystä kuitenkin, että nyt se 3 tunnin raja maratonilla menee vihdoin rikki. Tämän päätöksen myötä uhrasin myös tietoisesti tulevan hiihtokauden ja jätin puntit ja rullasukset kokonaan pois ohjelmastani. Juoksin sitten pitkiä tai keskipitkiä lenkkejä 6 kertaa viikossa koko syksyn, 100-150 km/viikko, ja kilpailin siinä ohessa joka viikonloppu eri pituisilla matkoilla. Näin laihduin pari kiloa niin lähelle maratonkuntoa, kun kömpelörakenteisella ja karkeaharjaksisella vartalollani pääsee.

Ensimmäinen yritys maratonilla oli sitten Göteborgissa lokakuussa. Se meni täysin pieleen ja keskeytin puolivälissä. Toinen, marraskuun lopun, yritys onnistui.  Vihoviimeisellä koskaan järjestetyllä Shakespeare Autumn Marathonilla (hylätty lentokenttä, jossa kisat on järjestetty, muutetaan tänä vuonna uudeksi asuinalueeksi) Shakespearen synnyinkaupungissa Stratford-Upon-Avonissa olin kuudes ajalla 2.57.31. Tämä huolimatta siitä, että lopun simahdus oli jälleen kerran tuntuva ja maalissa en kyennyt edes puhumaan. Kun aiemmin syksyllä olin myös jollain ihme konstilla onnistunut pinkomaan maantiejuoksun 10 km uuteen ennätysvauhtiin 36.24, tuntui päätös näiden tulosten myötä jättää tavoitteellinen juoksu sikseen, ja siirtyä takaisin rakenteelleni sopivampaan puntin ja pystysoudun autuaaseen maailmaan, ainoalta oikealta.           

Nyttemmin olen kuitenkin pyörtänyt päätökseni. Syynä tähän on ollut ”Jodlaajan”, eli Forssan Salaman Aki Saarikosken, paljon närkästystä herättäneet kirjoitukset. Jodlaaja on jo usean vuoden ajan Suomi24 ja Juoksufoorumi sivustoilla onnistunut perusteellisesti suututtamaan toisia treenaajia omahyväisellä suhtautumisellaan harjoitteluunsa. Jodlaajalla on myös oma blogi, Jodlaajan blogi (https://jodlaajanblogi.wordpress.com/author/jodlaaja/), jossa hän esittäytyy Suomen ainoana aitona kestävyysurheilijana. Tässä mielessä Jodlaaja on hyvin verrattavissa toiseen suomalaiseen kestävyysurheiluharrastajaan ja kuuluisaan bloggaajaan, nimittäin ”Wannabe maratoonari” Harri Nissiseen, a.k.a. ForrestG (https://forrestg.vuodatus.net/). Myös Nissinen on läpi uransa alleviivannut oman harjoittelunsa ylivertaisuutta. Ero Nissisen ja Saarikosken välillä on kuitenkin se, että Nissinen on todellakin ollut lähempänä ammattilaisen asemaa omassa urheilussaan, kun mitä Saarikoski ikinä tulee olemaan. Nissisen ura kruunautui vuonna 2012 mielettömään maratonin SM-kisoissa saavutettuun pronssiin ajalla 2.27.14. Saarikoski ei sitä vastoin ole päässyt maratonilla alle 3.15, ja 10 km juoksussakin 38 minuutin alitus on vielä saavuttamatta.

Luonnollisesti Jodlaaja ja Wannabe maratoonari ovat jo ehtineet olla toistensa kimpussa omissa blogi-kirjoituksissaan. Tässä muutama ote tästä ”ystävällismielisestä ja lempeästä” sananvaihdosta. Ensin Nissisen hyökkäys:       

Jodlaajan oksentaminen ei kosketa minua pätkän vertaa, jos hän hyökkää omilla ajatuksillaan minua kohtaan.

Jokainen joka osaa lukea, niin näkee ettei noi kirjoitukset ole terveen ihmisen tuotoksia, ja sikäli kävisin häntä kohtaan hyökkäämään, niin sehän olisi kuin ammattinyrkkeilijä hakkaisi halvaantunutta talidomidi-lasta. Muinaisessa Roomassa se olisi voinut mennä sillä ajatuksella, että kansalle sirkushuveja. Minä en halua niitä toistaiseksi tarjota, sillä mulla on liian hyvä boogie siihen.

Loppuun laitetaan vielä sarjakuva.

(kaksijakoinen kuva Jodlaajasta juoksemassa, jonka päälle kirjoitettu teksti ”Guuri täynnä eliittisotilaita. Täynnä ihan paskoja eliittisotilaita”).

Sitten Saarikoski vastaa:

Kuten jokainen näkee, niin minulla on netissä kuvia itsestäni täällä blogissani. Se ei kuitenkaan tarkoita että niitä voi kopioida ja käyttää törkytarkoitukseen. Se ei tarkoita että niiden yhteyteen voi kirjoittaa herjaavia tekstejä, antaen siten valheellisen vaikutelman että olisin niin sanonut jossain yhteydessä.

ForrestG kuitenkin kopioi kuvani, laittoi niitä kaksi riviin ja kirjoitteli päälle törkeyksiä ja levitti sitten kyseistä sisältö netissä, mm. Juoksufoorumilla. Levittäen siten valheellista ja herjaavaa tietoa minusta. Olen tietyllä tapaa julkisuuden henkilö ja kuvista voi minut hyvin tunnistaa.

Oli hän sitten teot tehdessään selvin päin tai alkoholin vaikutuksen alaisena, on irrelevanttia. Jokainen aikuinen  ihminen on vastuussa teoistaan, eikä omaa töpeksintää voi panna alkoholin piikkiin.

Eli jos kopioi jonkun kuvan netistä, niin kannattaa olla tarkkana mitä siihen kommentoi. Olen puoliksi yksityinen henkilö, joten minua koskee suurempi yksityisyyden suoja kuin vaikkapa jotain laulajaa tai näyttelijää.

ForrestG ei tätä tietenkään ymmärrä (eikä juuri mitään muutakaan) koska uskoo voivansa tehdä hyvä veli kerhon suojeluksessa Juoksufoorumilla ihan mitä hyvänsä. 

Itse asiassa ajattelin pitkään, että Jodlaaja on pelkkä Trollaaja, joka viettää aikaansa haukkumalla muita, ja loukkaantumalla kun muut haukkuvat häntä, tekemättä itse mitään. Tämä vaikutelma vahvistui lukiessani hänen puolimaratonin Valencian MM-kisoja ennakoivia päivittäisiä blogeja, jossa hän kävi yksityiskohtaisesti läpi kenkävalintojaan ja viimeisteleviä harjoituksiaan kisoja silmällä pitäen, vaikka oli varsinaisen selvää, ettei hän voinut kisoihin osallistua, ainakaan itse MM-kisalähtöön.

Kaikesta epäuskottavuudestaan huolimatta Jodlaaja kuitenkin kävi juoksemassa puolimaratonin Valenciassa marraskuun lopulla, ja paransi itse asiassa MM-kisojen ohessa kilpailussa massalähdössä omaa ennätystään minuuttikaupalla. Maaliin hän tuli aikaan 1.21.31.

No, nythän asian laita on niin, että oma ennätykseni puolimaratonilla on Tukholmassa 2015 juostu 1.21.58. Olen siis asettanut uuden tavoitteen tälle vuodelle juoksun suhteen. Se on puolimaratonin 1.20 alittaminen ennen kuin Jodlaaja ehtii siihen.

Huomattakoon tässä yhteydessä vielä, että pidän Jodlaajan tekstejä hyvin viihdyttävinä ja arvostan hänen määrätietoista asennettaan. Varovaisen toivomuksen esittäisin kuitenkin hänen suuntaansa, nimittäin sen, että hän muuttuisi vähemmän kokoomuslaiseksi ja Alexander Stubbia ihailevaksi. Ehkä tämä tapahuu sen jälkeen, kun Jodlaaja on itse onnistunut alittamaan Stubbin ennätyksen maratonilla, nimittäin Berliinissä juostun 3.11?

Samuel Bowles & al.: Beyond the Waste Land.

Amatöörihiihtäjän toimeni ohella olen sinnikkäästi jatkanut taloustieteen harrastelijan tehtävääni. Syy tähän syvenevään kiinnostukseeni on tietenkin länsimaalaisten teollisten yhteiskuntien yhä kirkkaammin ilmenevä rappion tila, tila joka surullista kyllä näyttäytyy tämän hetken Suomessa jopa selkeämmin kuin muualla maailmassa. Suomessa rappion oireilu näkyy siinä, ettei ylhäältä käsin määrättyjen poliittisten linjausten takaa löydy enää niinkään yritysmaailman lobbaus. Pikemminkin yritysjohtajat ovat ottaneet politiikan suoraan haltuunsa, ja puskevat nyt täysin avoimesti läpi eriarvoistavia yhteiskunnallisia malleja. Toiveena vaikuttaa olevan, että kun eduskunta ja hallitus on vaihtunut, jos se vaihtuu, ovat toivotut toimenpiteet jo ehtineet saavuttaa ”sosiaalisen annetun” statuksen. Mitä nämä ylhäältä halutut muutokset sitten pitävät sisällään?    

Kiteytetysti voidaan nostaa esille kaksi toisiinsa liittyvää kehityssuuntausta, jotka nykypäivän Suomessa vaikuttavat loppuun viedyiltä. Yhtäältä voidaan marxilaisin termein puhua valtiovetoisen monopolikapitalismin riemuvoitosta, toisaalta, myös marxilaisittain, ihmisarvon yhä täydellisemmästä samaistamisesta toutantosuhteisiin tuotantovoimien ylläpitämisen kautta. Valtiovetoinen monopolismikapitalismi tarkoittaa sitä, että valtio johdonmukaisesti ”puuttuu peliin” suurten yritysten hyväksi, välittämättä siinä prosessissa juurikaan yksilöllisistä oikeuksista ja ihmisen yksilöllisestä arvosta. Toisin sanoen käsitys ihmisestä yhteiskunnallisten rakenteiden lähtökohtana ja päämäränä on korvattu arviolla, jonka mukaan ihmisen merkitys määräytyy välineellisesti sen mukaan, miten hänen koetaan tuotantovoimia joko vahvistavan tai heikentävän. (Vrt. Gupta 1977, 992).

Aktiivimallilla voidaan pakottaa ihminen hakemaan töitä, joita ei muun muassa tuotannon automatisoinnin takia juurikaan enää ole, ja rankaista heitä sitten epäonnistumisesta vaikeassa tai jopa mahdottomassa tehtävässä. Samalla voidaan rankaisemalla säästetyt tuet kanavoida enemmän tai vähemmän suoraan niille tahoille, jotka ne ”paremmin ansaitsevat”. Tämä kanavointi on kuitenkin pelkkä yksityiskohta, eräänlainen piste iin päällä, siinä rakenteessa, jota huolellisesti ylläpidetään sosiaalisten ja taloudellisten kuilujen laajentamiseksi. Vaikenemalla näiden toimien lopullisesta päämäärästä tuodaankin kyseisen ankaruuden hyötyjät mitä selkeimmin esille. Eli pakottamisen takaa ei löydy oikeastaan enää minkäänlaista laajempaa ”voittoisien ryhmien” intressejä ylittävää ihmisystävällisyyttä, edes teennäistä sellaista. On pelkkä paljon puhuva hiljaisuus. Tähän kohtaan sopiikin mielestäni hyvin lainaus taloustieteilijältä ja nobelistilta Joseph Stiglitziltä.          

The embrace of austerity, from Britain to Germany, is leading to high unemployment, falling wages, and increasing inequality […] That things may have bottomed out – that the recession may be ‘officially’ over – is little comfort to the 27 million out of a job in the EU. On both sides of the Atlantic, the austerity fanatics say, march on: these are the bitter pills that we need to achieve prosperity. But prosperity for whom? (Stiglitz 2016, 119)

Vuonna 1983 ilmestynyt Beyond the Waste Land: a Democratic Alternative to Economic Decline antaa taustat Yhdysvaltojen 1980-luvun taloudelliselle masennustilalle. Kirjassa tämä kriisi selitetään Amerikan sotien jälkeisen “korporationistisen” taloussysteemin (Postwar corporate system) rappion tuloksena. Sotien jälkeisen systeemin toimivuuden takasi kirjoittajien mukaan yhtäältä järjestäytyneen työvoiman ja suurten yhtiöiden yhteisymmärrys voitonjaon suhteen, toisaalta kasvun vakaannuttaminen Yhdysvaltojen maailmanlaajuisen sotilaallisen ja taloudellisen hegemonian turvin. Kun nämä molemmat peruskivet alkoivat 60-luvulla mureta, ei jatkossa myöskään enää ollut perusteita systeemin toimivuudelle. Tasaisen ja ylikuumentumisia välttävän kasvun tilalle tulikin 1970-luvulta lähtien taloushistoriallinen uutuus, nimittäin stagnaation ja inflaation kombinaatio: stagflation. (Bowles & al. 1983, 62-121)  

Vaihtoehtona tuhoutuneelle korporationistiselle systeemille Beyond the Waste Land nostaa esille mahdollisuuden tehdä täydellinen suunnanmuutos siirtymällä kokonaisvaltaisesti demokraattiseen ja tarvekeskeiseen talousmalliin. Kirjailijoiden ajatuksena on, että talousajattelussa toteutunut top-down periaatteen korvaaminen down-up vaihtoehdolla toisi myös tehokkuuden takaisin tuotantoon, ja näin sekä uudelleen vakiintunut kasvu, että lisääntynyt yhdenvertaisuus saataisiin toteutettua samanaikaisesti. Yritykselliseen ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon aktiivisesti mukaan tulevat työntekijät/kansalaiset tekisivät lopun taloudelliselle ”löysyydelle” (slack), ja samalla taloudellinen ”zero-sum” ajattelu osoittautuisi virheelliseksi. Zero-sum ajattelutavan mukaan joudutaan aina karsimaan jostain, jos ja kun tuotantosuhteita halutaan muokata lisääntyneen hyödyn suuntaan, mutta Beyond the Waste Landin mukaan siis sekä investoinnit että kulutus saataisiin demokraattisen talousmallin toteutuessa hyvinkin pian nousuun. (Bowles & al.122-155).       

Kirjan viimeisessä kappaleessa kirjailijat nostavat esille 24 pykälää sisältävän Economic Bill of rightsin, jonka he toivoisivat otettavan käytäntöön hetimmiten. Nämä pykälät nostavat kukin esille yhden yksilön/kansalaisen oikeuden liitttyen joko taloudelliseen turvallisuuteen, demokraattiseen työpaikkaan, taloudellisiin tulevaisuusnäkymiin tai oikeuteen hyvään elämään. (Bowles & al.1983, 270). No,historia tiedetään. Yksikään kirjan Economic bill of rightsin pykälistä ei toteutunut. Sen sijaan Yhdysvalloissa sekä muualla teollisissa yhteiskunnissa siirryttiin nyt surullisen kuuluisaan uusliberalismin aikakauteen. Tämän myötä top-down politiikkaa yhtäältä täysin surutta jatkettiin toteuttamalla suuria yrityksiä suosivia pakotteiden poistoja ja suoria interventioita niiden hyväksi, kansallisia lakkokieltoja yms. (Vrt. Lind 2013, 376-379). Uusliberalismin toinen puoli on määräytynyt loppuun asti viedystä markkinakeskeisestä politiikasta. Tämän politiikan seurauksena syntyi uusi viimeisiä 30 vuosia ja sen talouskriisejä määrännyt ilmiö, jota The Waste Landin kirjoittajat eivät vielä tunteneet, finansialisaatio (financialization): finanssisektorin vahvistaminen ja markkinoiden keinotekoinen laajentaminen. (Vrt. Mason 2015, 15-20). Viimeksi mainittu onkin mahdollistanut toisen globaalia taloutta määränneen piirteen: ersatz-kapitalismin, eli rikastumisen joka ei enää millään tavalla perustu taloudellisen lisäarvon tuottamisen, tai tuotantovoiman vahvistamiseen, vaan pelkästään olemassa olevasta kakusta ottamiseen. (Stiglitz 2016, 125).

Mikä sitten voisi olla Beyond the Waste Landin toteutumattomien visioiden anti tänä päivänä? Löysin kirjan Economic Bill of Rightsin pykälistä yhden, joka mielestäni hetimmiten tulisi toteuttaa tämän päivän Suomessa, nimittäin kansalaisten perusoikeuden työllistymiseen(right to employment). Right to employment ei ole sama asia, kun right to job. Työn voi menettää, mutta silloin yksilöllä on oikeus uuteen tyhön menetetyn tilalle. Kyseinen oikeus tosiaan toimisi moraalisesti pitävänä korrelaattina Suomessa vastikään toteutetulle aktiivimallille.Jos on pakotettu työhön, niin on oltava myös pakko päästä töihin. Tämän johtopäätöksen luulisi olevan itsestään selvää, mutta sen tajuamien vaatii tietenkin alkeellista päättelykykyä.

Lähteet:

Bowles, S. & al. 1983. Beyond the Waste Land: A Democratic Alternative to Economic Decline. New York.

Gupta, D. 1977. “The Political Economy of Fascism”. In: Economic and Political Weekly, vol. 12, no. 25. 987-992.

Lind, M. 2013. Land of Promise: an Economic History of the United States. New York.

Mason, P. 2015. Postcapitalism: A Guide to our Future. London.

Stiglitz, J. E. 2016. The Great Divide. London.